Arklab osa 4: Hellas Wikström 816

Artlabia olo- ja paikoin myös leikki- ja makuuhuoneena käyttävän sekalaisen taiteilijalauman mukana kulkeutuvia koneita, soittimia ja muistoesineitä löytyy mittava määrä Läbin nurkista. Välillä joku ymmärtää myös viedä roskat.

Arklab-juttusarja kerää näiden esineiden tarinat yhteen. Vaikka kertovan kynä saattaa joskus läbiläisittäin lähteä lentoon, pyrimme pitämään tekstit mahdollisimman totuudenmukaisina ja alkuperälleen uskollisina. Onhan kyseessä tärkeä osa Suomen kansallisperintöä.

John Ford canon: ‘‘When the truth becomes legend, print the legend.’’

arklab_hellas_1

Hellas Wikström 816 Artlabin Peilisalissa

Kuvanveistäjä Emil Wikström (1864-1942) oli yksi merkittävimmistä Suomen taiteen kultakauden taiteilijoista. Suuri yleisö tuntee hänet Helsingin rautatieaseman pääovea reunustavien Lyhdynkantajien (1914) tekijänä, mutta todellisuudessa Wikströmin todellinen magnum opus on Artlabin Peilisalissa lepäävä piano nro 816. Harva kuitenkaan tuntee pianon todellista syntyhistoriaa, joten se tässä nyt kerrottakoon.

Emil Wikström syntyi vaatimattomiin oloihin, mutta osoitti jo nuorella iällä lahjakkuutensa veistäjänä sekä taiteen yleisseppänä. Hän sai kerättyä ympärilleen vaikutusvaltaisten mesenaattien joukon ja pääsi opiskelemaan koristeveistoa Wieniin sekä Pariisiin Axel Gallénin suosituksesta. Maailmalla meritoitunut ja marinoitunut taiteilija gravitoi takaisin Suomeen vuonna 1893.

Wikström tapasi istua pitkää iltaa Kämpin baaritiskillä ikätovereidensa Eino Leinon, Juhani Ahon, Robert Kajanuksen ja Jean Sibeliuksen kanssa. Erään ylivuorokautiseksi narahtaneen ryyppyreissun päätteeksi Sibelius kutsui taiteilija-entouragensa Ainolaan jatkoille.

Gallen_Kallela_Symposion

“Symposion”, Akseli Gallen-Kallela, 1984 (Työnimi “Ainolan jatkot”)

Mannerheimiltä saadun konjakkipullon pohjan kajastaessa Sibelius tuijotti takkatuleen Ainolan kirjahyllyyn nojaten. Hän kertoi valtavista synnytystuskistaan. Bostonin sinfoniaorkesterin kapellimestari Serge Koussevitzky oli tilannut Jannelta kahdeksannen sinfonian, mutta säveltäminen ei lähtenyt käyntiin, ei niin millään. Sävelet pakenivat kuin kaukaiset virvatulet. Ainolan piano ei antanut vastauksia.

Wikström ymmärsi välittömästi mistä kuvaannollinen kenkä puristi. Jeanin piano oli vanha rotisko, jonka soundi oli ohut ja mätä kuin Filosofem. Wikström kohotti sohvan syleilystä lähes tyhjää lasiaan ja sammalsi juhlallisesti ehdotuksen suunnitella ystävälleen Piano, jolla kahdeksas sinfonia kätilöitäisiin tuntemaamme maailmaan.

Ainolan kirjahyllyä pystyssä pitävä Sibelius tunsi Wikströmin työt ja maineen. Hän ymmärsi, että Wikström saattaisi Lyhdynkantajat, Snellmannin muistomerkin ja Kansallismuseon Karhun toteutettuaan olla kypsä suunnittelemaan hänelle sen instrumentin, joka ikääntyvältä säveltäjältä oli kaikki nämä vuodet puuttunut.

Niinpä Hellaksen pianotehtaan patruuna Erkki Tuupovaara sai tammikuussa 1931 Wikströmiltä vastapuhelun. Sibeliukselle piano kahdeksannen sinfonian säveltämistä varten? Erkki valjasti välittömästi kaikki tehtaansa resurssit soittimen rakentamiseen ajaen Hellas Oy:n lähes välittömästi konkurssiin. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt kehittää pianosta itselleen pakkomielteen ja päätti viedä projektin loppuun vaikka itse veistämällä.

hellas_sibbe

“Sibelius työssään”, Melina Ränni, 1956

”Ei, tämäkään ei kelpaa”, Sibelius sanoi sulkiessaan jos ties kuinka monennen pianon kannen. Emil ja Erkki alkoivat jo menettää toivoaan. Perfektionistisen kansallistaiteilijan oikut olivat tulleet heille erittäin tutuiksi. Kämpin baaritiskiä kolme vuorokautta konsultoituaan he päättivät yrittää vielä viimeisen kerran. Seuraavasta pianosta päätettiin tehdä isompi ja kauniimpi kuin yhdestäkään aiemmasta.

Jean Sibelius saapui Tuupovaaran pianoveistämölle 70-vuotisjuhlakonserttinsa aamuna joulukuussa 1931. Essentiaalinen vapina oli tehnyt säveltäjäneron liikkumisesta vaivalloista, mutta kahdeksas sinfonia poltteli takaraivossa. Sen oli valmistuttava. Emilin ja Erkin kädet hikosivat, kun pianon kansi avattiin. Sibelius antoi sormiensa tutustua koskettimiin ja intoutui kuin varkain soittamaan kahdeksannen sinfoniansa luonnoksen läpi. Säveltäjän kulmat nousivat ja ohikiitävän hetken ajan hän pidätti hengitystään. Wikström ja Tuupovaara pidättivät hengitystään. Aika pysähtyi.

Sibelius hymyili. Lukuisten kokeiluiden jälkeen hän oli viimein löytänyt instrumentin, joka toisti hänen sielunsa ääntä virheettömästi. Se oli tyyliin 330-kiloinen Emil Wikströmin suunnittelema ja Erkki Tuupovaaran veistämä Hellaksen piano. Kolmikko avasi Mannerheimiltä 70-vuotislahjaksi saadun pullon, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan Marskin Ryyppynä.

Kahdeksas sinfonia hioutui kohti täydellisyyttä uuden pianon innoittamana, mutta säveltäjäneron itsekriittisyys kasvoi vuosi vuodelta. Kuten valitettavasti tiedämme, Johan Julius Christian Sibelius menehtyi 20. syyskuuta 1957 rakkaassa Ainolassaan pianonsa äärelle, jolloin marsalkka Mannerheimilta lahjaksi saatu kuubalainen valahti Sibeliuksen herpaantuneista sormista sytyttäen vastavalmistuneen kahdeksannen sinfonian partituurin tuleen.

Piano kuitenkin pelastui ja jäi Tuupovaaran Erkille vuosikymmeniksi sopivaa kotia odottamaan. Laatusoittimia välittävä pianonvirittäjä Martti Ranttila vinkkasi Läbin hipeille Wikströmin kolossista, joka löysikin lähes välittömästi tiensä Peilisalia koristamaan.

Vaikka kukaan ei väitäkään tarinan olevan totta, ovat Artlabin Hellas nro 816:lla soittaneet taiteilijat vannoneet kuulevansa kaukaisia aavistuksia Jean Sibeliuksen kahdeksannesta sinfoniasta.

Ehkä he ovat oikeassa, kuka tietää?

Lue lisää Artlab Studiosta

Kirjoittanut: Artlab